|
|
RELATIVISMI VS. RATIONALISMIСтр 1 из 3Следующая ⇒ PARADIGMOJEN SOTA JA RADIKAALI ITÄVALTALAINEN KOULUKUNTA
Tiede ei ole monoliittinen yksi totuus, vaan tieteessä on monenlaisia koulukuntia. Niillä on erilaisia lähestymis- ja tutkimustapoja. Joskus niillä on jopa täysin erilaisia johtopäätöksiä.
Varsinkin ihmistieteissä toisistaan suuresti poikkeavat koulukunnat ovat yleisiä. Esimerkiksi psykologiassa on mm. freudilainen ja skinneriläinen koulukunta. Taloustieteessä on puolestaan mm. keynesiläinen ja chicagolainen koulukunta.
Välillä tieteellisten lähestymis- ja tutkimustapojen erot ovat niin suuret, että puhutaan paradigmoista eli hyvin erilaisista tavoista hahmottaa koko maailmaa aina filosofiasta luonnontieteisiin. Tunnetuin paradigmoista on varmasti Marxilainen paradigma. Vähemmän tunnettua on, että erityisesti taloustieteessä sen haastoi Itävaltalainen koulukunta.
Itävaltalainen koulukunta sai nimensä siitä, että sen perustaja ja ensimmäiset kehittäjät olivat itävaltalaisia. Myöhemmin Itävaltalaisen koulukunnan keskus siirtyi Amerikan Yhdysvaltoihin Mises-Instituuttiin. Siellä koulukuntaa kehitettiin yhä laajemmaksi Murray Rothbardin ja Hans-Hermann Hoppen toimesta yhdistämällä se kiinteästi filosofian rationalistiseen ja aprioristiseen koulukuntaan. Syntyi ns. radikaali Itävaltalainen koulukunta, joka pyrki luomaan yhtenäisen rationalistiseen paradigman.
Radikaalin Itävaltalaisen maailmankuvan hahmottaminen on useille vaikeaa, koska se perustuu nykyään vähemmän esillä olevaan rationalistiseen paradigmaan. Se poikkeaa suuresti kahdesta paljon tunnetummasta paradigmasta: empirismi-positivismi ja historismi-postmodernismi.
Empiristinen maailmankuva on tällä hetkellä ns. valtaparadigma. Se perustuu pitkälle matematiikan ja teknologian korostamiselle. Empiristisen paradigman kuuluisin haastaja on historismi, joka kritisoi ylimatemaattista tiedettä ja teknokraattista yhteiskuntaa.
Nykyään on siis olemassa neljä suurta paradigmaa:
Rationalistinen Empiristinen Historistinen Marxilainen
Seuraavassa pyritään esittämään radikaalin rationalistisen paradigman pääpiirteet rinnastamalla se muihin paradigmoihin.
RELATIVISMI VS. RATIONALISMI Historian aamunkoitosta asti kaksi maailmankuvaa on taistellut keskenään: tunne ja järki, relativismi ja rationalismi. Relativismin mukaan kaikki on suhteellista. Ei ole mitään yleispäteviä kriteereitä siitä mikä on totta ja mikä ei. Kaikki riippuu yksilöstä itsestään, hänen tunteistaan ja mielipiteistään. Alunperin relativismi esiintyi mystiikkana, nykyään sen moderni versio on postmodernismi. Selkeimmin tämä näkyy esimerkiksi absurdina taiteena.
Rationalismi on relativismin vastakohta. Rationalismin mukaan on olemassa yleispäteviä kriteereitä sille mikä on totta ja mikä ei. Rationalismi korostaa järjen käyttöä ja se perustuu logiikan ja matematiikan lainalaisuuksille. Länsimainen ajattelu perustuu rationalismille.
EMPIRISMI VS. RATIONALISMI Jo muinaisen antiikin aikoina rationalismi sai haastajakseen empirismin. Empirismi kyllä hyväksyi järjen käytön, mutta korostaa tiedon relativistista luonnetta.
Taistelua on käyty erityisesti kokemuksen ja järjen suhteesta. Empirismi korostaa kokemuksen merkitystä. Ääriesimerkki empirismistä on Lockelaisuus, jossa mieli nähdään eräänlaisena tyhjänä tauluna (tabula rasa), johon kokemus piirtää tapahtumat.
Rationalismi puolestaan korostaa järjen merkitystä. Aistihavaintoja pidetään tärkeinä, mutta korostetaan niiden tapahtuvan aprioristisesti eli järjen ja sen logiikan alaisuudessa.
RATIONALISTINEN PRAXEOLOGIA Tutkiessaan ihmisiä rationalismi lähtee siitä aprioristisen tietoteorian perusajatuksesta, että yksilön järki toimii tiettyjen lainalaisuuksien ja kiistämättömien tosiasioiden eli axioomien alaisena.
Järjelle kiistämätön tosiasia eli axiooma on se, että yksilö on päämäärähakuinen. Yksilön järjelle tämä on niin kiistaton tosiasia, että edes yritys kiistää se vain todistaa sen totuuden. Yksilön ero järjettömiin luontokappaleisiin on ehdoton eli kategorinen.
Yksilön päämäärähakuisuus on siis axiooma. Lisäksi se on sellainen axiooma, että siitä voidaan johtaa monenlaisia lakeja. Näin voidaan pelkällä logiikalla kehittää oma yksilön käytännön toimintaa tutkiva tieteensä, jota kutsutaan praxeologiaksi. Praxeologia tarkoittaa päämäärähakuisen toiminnan logiikkaa. (Praxis=toiminta)
Praxeologiassa yksilön ajattelu ja toiminta ovat saman kolikon kaksi puolta. Päämärähakuinen toiminta itsessään edellyttää järjen klassiset lainalaisuudet, kuten perusaritmetiikka, Euklideen geometria, protofysiikka sekä klassisen logiikan, kuten identiteetin laki (A=A), ristiriidan laki (Ei: A ja ei-A) sekä kolmannen poissuljetun laki (joka A tai ei-A).
Nämä järjen lainalaisuudet ovat siis sekä seuraus että edellytys toiminnan aksioomalle. Näin syntyy käytännöllinen kokonaisuus, jossa ikään kuin syntyy silta ajattelun ja toiminnan välille tehden molemmista realistisia. Koska ehdottomat ajattelun lait ovat myös ehdottoman käytännöllisiä, niin vältetään se ikivanha apriorismin ja filosofian ongelma, että mitä jos ajattelun lait ovat irrallaan todellisuudesta ja elämme eräänlaisessa harhamaailmassa.
Praxeologiset ajattelun ja toiminnan lainalaisuudet ovat siis myös todellisuuden lakeja. Vaikka jonkun kuumeharhaisessa mielessä tai jossain muussa mystisessä tavoittamattomassa maailmassa 2+2=5 tai jokin lause voisi olla samaan aikaan totta ja epätotta, niin tämä on olemassa olevassa todellisuudessa toimivalle (acting) yksilölle merkityksetöntä.
Praxeologinen dedusointi Miten sitten praxeologiasta eli toiminnan axioomasta voidaan dedusoida useiden ihmistieteiden perusteet ja lait? Ratkaisun keksi Itävaltalaisen koulukunnan perustajan Carl Mengerin tutkimusten pohjalta Ludwig von Mises, joka huomasi päämärähakuisen toiminnan sisältävän monenlaisia ehdottomia osatekijöitä ja niiden vaiheita. Näitä ovat päämäärä (end/goal), arvojärjestysasteikko (ordinal value scale), arvo (value), keino (means), syy-seuraussuhde (kausaliteetti), vaiheittaisuus (time consuming sequence), vaihtoehtokustannus (opportunity cost) sekä voitto ja tappio (profit&loss).
DEDUSOIDAAN TALOUSTIEDE Ludwig von Mises huomasi, että perinteiset taloustieteen lait seuraavat näiden toiminnan osatekijöiden yhdistelystä. Taloustieteen kulmakivi, vähenevän rajahyödyn laki seuraa yksinkertaisesti siitä, että yksilö arvostaa lisääntyviä hyödykeyksiköitä vähenevästi, koska jokainen uusi käyttöön saatava hyödykeyksikkö voi palvella vain arvojärjestysasteikossa alempana olevaa tarvetta. Tästä puolestaan voidaan päätellä tarjonnan laki sekä sen peilikuva kysynnän laki, jotka yhdessä muodostavat kysynnän ja tarjonnan lain, joka puolestaan on monien taloustieteen teorioiden, kuten rahanmääräteorian pohjana.
Yhdistämällä toiminnan aksiooma muutamiin realistisiin olettamuksiin eli postulaatteihin, kuten vaihdannan välineen (raha) olomassaoloon sekä siihen, että useimmille vapaa-aika on miellyttävämpää kuin työ, niin saadaan dedusoitua esim. hinta-, raha- ja pääomateorioiden perustat.
Rationalistisen paradigman mukaisesta praxeologisesta deduktiosta seuraa siis käytännössä Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteen perusta. Se on siis vain yksi osa rationalistista paradigmaa, joka peruslait dedusoidaan praxeologisesti. Näitä peruslakeja sitten sovelletaan tutkittaessa käytännön taloudellisia ilmiöitä, kuten rahaa, vaihdantaa ja hintoja.
DEDUSOIDAAN VALTIOTIEDE Praxeologian kehittäjä Ludwig von Mises totesi, että praxeologiaa voidaan käyttää taloustieteen ohella myös muissa ihmistieteissä. Hänen oppilaansa Murray Rothbard sovelsi praxeologiaa valtiotieteeseen oivaltamalla, että talous- ja valtiotiede ovat ikään kuin peilikuvia. Siinä kun taloustiede perustuu yksilön omaan vapaaehtoiseen toimintaan, niin valtiotiede perustuu ihmisten pakottamiseen valtion tuomio- ja pakkovallan monopolilla.
Kirjassaan Power and Market Rothbard jakoi valtion hyökkäävän väkivallan kolmeen: autistinen interventio estää yksilöä hallitsemasta kehoaan (esim. orjuus), binäärinen interventio ottaa yksilöltä pois tämän omaisuutta (esim. takavarikko) ja triangulaarinen interventio rajoittaa kahden yksilön vaihdantaa ja kilpailua (esim. monopolit ja kartellit).
Valtion monopolistisella tuomio- ja pakkovallalla on taipumus keskittää yhä enemmän valtaa itselleen. Tämä valtion keskittämisprosessi on väistämätön praxeologinen seuraus sekä klassisesta kartelliteoriasta että siitä, että näkymätön käsi toimii politiikassa käänteisesti vaikeuttaen ja estäen valtion sääntelyiden onnistumista. Tällöin valtion on korjattava tilannetta lisäämällä entisestään sääntelyitä ja kierre on valmis. Käytännössä tämä käänteinen näkymätön käsi johtaa ensin kartellitalouteen ja sitä puolustavaan poliisivaltioon. Sitten kierre laajenee kansainväliseksi, johtaen yhä suurempiin valtioyksiköihin eli liittovaltio- ja maailmanvaltiokehitykseen.
Praxeologisesti dedusoiden sekä von Mises että Rothbard siis näkivät valtion hyvin vaarallisena organisaationa. Varsinkin Rothbard korosti valtiota oikeusvallan monopolina ja pakkovaltana, jonka tietyt rikkaat ja vaikutusvaltaiset eturyhmät olivat kehittäneet suojellakseen omia monopolejaan ja kartellejaan. Kaiken lisäksi näillä kartelleilla on taipumus jatkuvasti laajeta käänteisen näkymättömän käden ohjauksessa, jolloin sekä valta että varallisuus keskittyy valtaeliitin käsiin.
Valtiotieteestä dedusoidaan kultainen Sveitsin malli Ainoa keino rajoittaa valtion kehittymistä poliisi- ja sotavaltioksi on hajauttaa mahdollisimman paljon valtaa paikallistasolle ja yksilöille itselleen. Tämä tapahtuu käytännössä ns. Sveitsin mallia noudattamalla. Tosin sekään ei riitä, jos joillakin pankeilla on oikeus luoda tyhjästä ns. korttitalotilirahaa. Tällöin käytännössä annetaan yksittäisille yrityksille oma ”rahanpainokone”, jolla ne sekä kartellisoivat markkinat että ostavat median ja poliitikot.
USA/FED/$ ja EU/ECB/? nähdäänkin pankkiirien äärimmäisen haitallisina vallan keskittämisprojekteina, jolla ne estävät todellisen raha-, pankki- ja yrityskilpailun synnyttäen näin romahdusalttiin kartelli- ja riistotalouden. Raha- ja valtioliitot nähdään siis pankkien ja niiden hallitsemien globalistien suuryrityksien yrityksenä luoda itselleen sekä laajempia kartelleja että pankki- ja yritystukiautomaatteja.
Nato puolestaan nähdään pankkiirien johtamien raha-, talous- ja valtioliittojen (USA, EU) käsikassarana, jonka tehtävänä on tuhota nykyisen pankkijohtoisen kartellitalouden merkittävimmät vastustajat. Esimerkiksi Irakin ja Libyan sodat nähdään pankkien yrityksenä tuhota öljyvaltioita, jotka pyrkivät irti pankkikartellin petrodollarijärjestelmästä.
Sveitsin malli voi siis toimia vain, jos samalla turvataan raha- ja pankkivapaus eli toisaalta valuuttojen luonnin ja kilpailun vapaus ja toisaalta täysvarantopankkien toiminta. Itävaltalaisen koulukunnan tutkijat ovatkin korostaneet täysvarantopankkien, kullan ja bitcoinin laajan käytön olevan vapauden edellytys.
Perinteinen Sveitsin malli on kätevä esimerkki vallan hajauttamisesta kahdellakin tavalla. Toisaalta valta on perinteisesti hajautettu korostamalla sekä kullan käyttöä että varovaista pankkitoimintaa, jossa pankit pitävät suuria varantoja ja välttävät suuria riskejä. Toisaalta valta on perinteisesti hajautettu paikallisille kantoneille ja niiden ihmisille mm. suorilla kansanäänestyksillä.
DEDUSOIDAAN ETIIKKA Radikaalin Itävaltalaisen koulukunnan kehittämä rationalistinen paradigma ja sen harjoittama praxeologinen dedusointi ei kuitenkaan pysähtynyt talous- ja valtiotieteeseen, vaan jatkoi etiikkaan.
Murray Rothbardin oppilas saksalainen filosofi Hans-Hermann Hoppe on saanut koulutuksensa kuuluisan Frankfurtin kriittisen koulukunnan keskeisen edustajan Jurgen Habermasin alaisuudessa. Hoppe kiinnitti huomiota praxeologian samankaltaisuuteen sekä Kriittisen teorian joidenkin osa-alueiden että myös kuuluisan filosofin ja matemaatikon Paul Lorenzenin ajatuksien kanssa.
Kirjassaan Praxeology and Economic Science Hoppe laajensi itävaltalaista paradigmaa oivaltamalla, että praxeologia on myös avain etiikkaan ja sen ikiaikaiseen on-pitäisi (is-ought) ongelmaan. Yhdistämällä niukkuuteen perustuvan praxeologian Habermasin kommunikaatiotoimintateoriaan Hoppe päätyi argumentaatio-aksioomaan, joka edellyttää omistusoikeutta omaan kehoonsa. Kukaan ei voi edes kiistää yksityisen omistusoikeuden perusperiaatetta, koska jo argumentointi sitä vastaan edellyttää argumentoijan yksityistä omistusoikeutta itseensä.
Etiikasta dedusoidaan itsemääräämisoikeus Aktiivisesta toiminnan aksioomasta (action axiom) siis seuraa interaktiivinen argumentaatio-aksiooma (argumentation axiom), josta puolestaan seuraa ensimmäisen omistajan periaate, josta seuraa sopimusvapaus, joka puolestaan on vapaan yhteiskunnan perusta.
Sinänsä Hoppen johtopäätös ei ollut vallankumouksellinen. Länsimaisessa ajattelussa on usein pidetty itsestään selvänä, että yksilöllä on oikeus määrätä omasta kehostaan eli hänellä on itsemääräämisoikeus kehoonsa. Vallankumouksellista oli nimenomaan perustelutapa eli osoittaa itsemääräämisoikeuden argumentatiivisen perustan olevan praxeologiassa.
Hoppe korosti toiminnan ja argumentaation axioomien olevan kuin kolikon kaksi puolta, koska kumpikin perustuu niukkuuden kiistämättömyyteen. Toiminnan axiooma on perustavanlaatuisempi siinä mielessä, että se edellyttää vain yhtä yksilöä, kun taas argumentaatio-axiooma edellyttää useampaa interaktiivista ihmistä. Toisaalta taas argumentaatio-axiooma on perustavanlaatuisempi siinä mielessä, että se on kaiken argumentatiivisen toiminnan ja oikeutuksen perusta.
Etiikasta dedusoidaan luonnollinen järjestys Hoppe korostaa praxeologisen systeemin aina filosofiasta etiikkaan olevan loogisen luonnollinen, koska se perustuu luonnolliseen järjestykseen (Natural order), joka puolestaan perustuu niukkuuteen ja konfliktien välttämiseen. Toiminnan ja argumentaation axioomat ovatkin hyvin maalaisjärjen mukaisia.
Ilman niukkuutta ei tarvitsisi tehdä mitään, koska saisimme automaattisesti kaiken haluamamme aivan kuin nirvanassa. Niukkuus on yksilön perusongelma, jonka lieventämiseksi kaikkien yksilöiden on kirjaimellisesti työskenneltävä päämäärähakuisesti. Niukkuus on myös yhteisön perusongelma, koska konfliktien estämiseksi niukoille resursseille on jaettava omistusoikeudet.
Etiikasta dedusoidaan propertaristinen voluntarismi Yksityiset omistusoikeudet ovat loogisen luonnollisia, koska kaikessa käytöksessämme lähdemme jo liikkeelle siitä, että meillä on omistusoikeus itseemme. Tällöin on myös loogisen luonnollista, että omistamattoman luontokappaleen (esim. maa-alue, marjoja, puu) saa omistukseensa se, joka sen ensimmäisenä itselleen haltuunsa ottaa. Tällöinhän yksilö vain käyttää omaa kehoaan rajoittamatta kenenkään muun oikeutta käyttää kehoaan. Kaikki muut tavat jakaa omistusoikeuksia johtavat väistämättä konfliktiin.
Samoin on loogisen luonnollista, että voimme itse päättää kehomme ja luonnosta hankkimiemme kappaleitten käytöstä esimerkiksi muokkaamalla jokin rakennelma (esim. rakentaa talo) tai vaihtaa niitä tai pelkkää työvoimaamme toisten omistuksissa oleviin luontokappaleisiin, tehtyihin rakennelmiin tai vaihdannan välineisiin (raha). Tästä seuraa loogisesti sopimusvapaus, josta puolestaan seuraa vapaaehtoinen vaihdantatalous, hintajärjestelmä ja työnjakoon perustuva sopimusyhteiskunta. Tämä mahdollistaa korkean elintason ja sivistyksen eli sivilisaation.
DEDUSOIDAAN SOSIOLOGIA Rothbard ja Hoppe laajensivat radikaalia rationalistista paradigmaa entisestään kehittämällä praxeologisen sosiologian. Praxeologinen sosiologia lähtee siitä metodologisen individualismin mukaisesta havainnosta, ettei valtio ole ajatteleva olento, vaan koostuu monista päämäärähakuisista yksilöistä (poliitikot, byrokraatit), joiden toiminta on aina praxeologisten lakien alainen.
Praxeologiset lait estävät valtion poliitikkoja ja byrokraatteja eli ns. valtiokoneistoa aikaansaamasta ihmeitä. Praxeologisesta talous- ja valtiotieteestä seuraa, että valtiolla on jatkuva taipumus synnyttää monopoleja ja kartelleja. Lisäksi praxeologisesta etiikasta seuraa, että monopoleja ja kartelleja luomalla valtiokoneisto syyllistyy hyökkäävään väkivaltaan kansalaisia kohtaan. Nämä praxeologiset lainalaisuudet muodostavat ehdottomat raamit, jonka sosiologisen tutkimuksen on aina otettava huomioon.
Praxeologisen sosiologian luonnoton eliitti Praxeologian metodologisesta individualismista seuraa, että yksilöistä koostuva valtiokoneisto on mahdollista kaapata eli saada palvelemaan joidenkin yksilöiden omia etuja. Syntyy valtaeliitti, joka pystyy hyödyntämään valtion väkivaltamonopolia.
Poliittinen prosessi suosii häikäilemättömimpiä yksilöitä, jotka pyrkivät hyötymään valtion autistisesta (esim. orjuus), binäärisestä (esim. verotus) ja triangulaarisesta (monopolit ja kartellit) interventiosta. Poliittinen prosessi siis suosii orjuuttajia, varkaita ja huijareita. Syntyy luonnoton eliitti.
Metodologisesta individualismista kuitenkin myös seuraa, että jokaisella yksilöillä on omat mielipiteet ja intressit, joita valtio ei voi suoraan määrätä. Yleinen mielipide estää valtiokoneistoa (poliitikkoja ja byrokraatteja) ja luonnollista eliittiä toimimasta pitkällä tähtäimellä tavalla, jota kansalaisten yleinen mielipide pitää täysin vääränä. Tämän vuoksi valtaeliitin on huijattava ja valehdeltava kansalle. Valtaeliitti suosii yksilöitä, jotka ovat tehokkaita huijareita ja valehtelijoita. Yleensä paras valehtelija on sellainen, joka uskoo omat valheensa ja pystyy omaamaan jopa ristiriitaisia mielipiteitä.
Lisäksi praxeologisen käänteisen näkymättömän käden takia valtiolla on automaattinen taipumus tukea luonnottoman eliitin kehittymistä ja vallan kasaamista sille. Valtio ja luonnoton eliitti kehittyvät käsi kädessä ja tukevat toisiaan luoden valtakartellin valtiokoneiston ja luonnottoman eliitin välille.
Valtiokoneisto ei olisi voinut syntyä ilman luonnotonta eliittiä, mutta periaatteessa valtiokoneisto voisi kuitenkin jatkaa toimintaansa poliitikkojen ja byrokraattien valtiokoneistona ilman luonnotonta eliittiä. Historiallisesti katsottuna luonnoton eliitti on ensisijainen, mutta vallaltaan valtio on kuitenkin ensisijainen. Käytännössä kyse on kuitenkin symbioottisesta suhteesta. Molemmilla on yhteinen intressi ja praxeologinen taipumus pyrkiä pienentämään valtakartellin ulkoisia ja sisäisiä uhkia.
Politiikassa valtaan siis nousee hyökkäävän aggressiivinen salaa juonitteleva luonnoton huijarieliitti, joka käyttää valtion monopolistista väkivaltakoneistoa omien kartelliensa suojelemiseen. Rothbardin ja Hoppen mukaan tärkein kartelleista on pankkikartelli, joka hallitsee tilirahan luontia eli ns. rahakonetta. Sen avulla luonnoton eliitti saa valtavat resurssit, joilla se voi kirjaimellisesti ostaa poliitikkoja ja byrokraatteja, manipuloida yleistä mielipidettä ja lahjoa pahimmat vastustajat liittolaisiksi. Vähitellen luonnollisesta järjestyksestä syntyy luonnoton järjestys. (Natural order into Unnatural order.)
Praxeologisen sosiologian luonnoton järjestys Valtavista resursseistaan huolimatta luonnottomalla eliitillä on aina kaksi luonnollista perusuhkaa: ulkoinen ja sisäinen. Valtakartellin ulkoinen uhka on kansalaisten yleisen mielipiteen kääntyminen sitä vastaan. Tämä johtuu siitä, että monopolistisen valtion ylläpitämä pankkikartelli aina syrjii joitakin ihmisiä ja yrityksiä. Lisäksi praxeologian mukaan monopolit ja kartellit tulevat väistämättä synnyttämään yhä vakavampia taloudellisia kriisejä, jotka entisestään tulevat lisäämään kansalaisissa pankkikartellin vastustusta.
Valtakartellilla on praxeologinen taipumus heikentää kansalaisten taholta tulevaa uhkaa kartellisoimalla koulutus (peruskoulutus, tutkintosäädökset, pääsykokeet) ja valtamedia (taajuusluvat, sensuuri, keskittyminen).
Lisäksi valtakartelli suosii rationalistisen paradigman kilpailijoita empirismiä ja postmodernismia, jotka suhtautuvat valtakartelliin vähemmän kritisoivasti tai jopa suosivasti. Näin valtakartellin johtaman koulutuksen sekä ylikansallisen valtamedian johtamalla aivopesulla käännetään kulttuuri päälaelleen luonnottomaksi.
Valtiosta riippumatonta ydinperhettä heikennetään mm. kulttuurimarxismilla yllyttämällä vastakkain sukupuolet (feminismi), sukupolvet (kapinallinen nuorisokulttuuri), luokat (vero- ja tukiaiskiistat), kansanosat (vähemmistöt vs. enemmistö) ja kulttuurit (monikulttuurisuus). Samalla heikennetään ydinperheen luonnollisia jatkumoita, kuten sukuja, paikallisyhteisöjä, kansoja, rotuja sekä näitä luonnollisia yhteisöjä palvelevia uskonnollisia yhteisöjä, paikallisia vapaaehtoisia suojeluskuntia, ammattiliittoja ja sukuyrityksiä.
Näin kansalaisia vähitellen atomisoidaan toisaalta valtion avuttomiksi holhokeiksi ja toisaalta ylikansallisten yritysten kuluttaja-automaateiksi. Ne joihin aivopesu ei riittävästi vaikuta leimataan mielisairaiksi tai itsekkäiksi moraalisiksi hirviöiksi, jotka ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti eristettävä. Itsepäisimpiä vastustajia mustamaalataan valtamediassa, uhataan vihapuhelainsäädännöllä tai demonisoidaan terrorismin tai vihollisvaltion tukijoiksi. Valtio muuttuu holhous- ja poliisivaltioksi, joka ensisijaisesti puolustaa valtaeliitin etuja.
Valtakartellin sisäinen uhka Valtakartellilla on ulkoisen uhan lisäksi vieläkin vakavampi uhka, nimittäin sisäinen uhka eli kartellin jäsenten keskinäinen kilpailu. Praxeologisen kartelliteorian näkökulmasta se on väistämätön. Varsinkin talous- ja poliittisten kriisien aikaan valtaeliitin sisällä tulee taistelua kartellivallan johtamisesta ja jakamisesta.
Praxeologisesti kartellit ovat aina epävakaita, koska jokaisella kartellin jäsenellä on motiivi pettää eli salaa nostaa hintojaan/etujaan tai huonontaa palveluitaan ja silti nauttia kartellin suojelusta kilpailua vastaan. Tätä ongelmaa kartelli pyrkii välttämään tuhoamalla kartellin pettäjiä (esim. öljymarkkinoilla Irak, Libya, Syyria, Iran) muiden ylläpitäessä hintoja markkinatasoa korkeammalla.
Tämä kuitenkin lisää kartelliin pyrkivien määrää entisestään ja tekee kartellin ulkopuolelle jätetyille entistä houkuttelevammaksi yrittää rikkoa kartelli. Markkinoille saapuu jokin uusi yrittäjä (esim. monopolejaan vähentävä valtio, kuten Kiina) tai sitten markkinoilla kehitetään jokin uusi kilpaileva tuote (esim. lankapuhelinkartelli vs. kännykkä).
Maailmanhistoria on eräänlaista kilpajuoksua markkinoiden ja kartellien välillä. Yritysten ja valtioiden välinen kilpailu uhkaa hajottaa kartellit ja siksi eliitti pyrkii suojelemaan itseään kilpailulta laajentamalla kartellia synnyttämällä ylikansallisia valtioita ja lopulta maailmanvaltion.
Valtakartellille ulkoisen ja sisäisen uhkan torjuminen on demokratiassa helppoa, koska ensinnäkin valtakartellin valta on helppo piilottaa ostetuilla tai manipuloiduilla poliitikoilla ja toiseksi voimakkaimmat eturyhmät on helppo lahjoa valtion tukiaisilla ja kartellioikeuksilla. Lahjonta on helppoa, koska lahjusrahat voidaan joko tehdä tyhjästä tai sitten ottaa joko lahjottujen toisesta taskusta tai tulevilta sukupolvilta valtiota velkaannuttamalla.
Valtakartellin ei tarvitse juurikaan huolehtia toimintansa seurauksista, koska ensinnäkin sen vastuu on hyvin piilotettu kansalaisilta ja toiseksi talouskriiseillä on pitkällä tähtäimellä taipumus vain lisätä valtion ja luonnollisen eliitin valtaa ja vaurautta. Jokaisen talouskriisin aikana valtaeliitti vain vetoaa tarpeeseen saada lisää valtaa. Kansalaisia hämätään keskittymällä talouskriisin syiden sijasta oireihin.
PRAXEOLOGINEN HISTORIA Murray Rothbard oivalsi, että talous- ja poliittisen tieteen ehdottomat lainalaisuudet vaikuttavat maailmanhistorian tapahtumiin luoden niille eräänlaiset raamit ja tapahtumaketjuille vaihtoehtoiset polut, joita pitkin historian on edettävä.
APPENDIX
RATIONALISMIN JA SOSIOBIOLOGIAN YHDISTÄMINEN
Sosiobiologia pyrkii yhdistämään biologiaa ja sosiaalitieteitä. Sosiobiologit korostavat, että ihminen on osaksi eläin ja esimerkiksi älykkyys ja monet luonteenpiirteet ovat periytyviä. Yhteiskuntien on siis otettava myös biologiset faktat huomioon. Aihe on kuitenkin nykyään hyvin kiistanalainen ja monissa maissa kielletty ns. vihapuheena tai vihafaktoina.
1990-luvulla monet ns. paleolibertaarit Itävaltalaisen koulukunnan kannattajat entisestään radikalisoivat praxeologista sosiologiaa ja historiaa liittämällä siihen postulaateiksi monia kiistanalaisia sosiobiologisia teorioita. Kyseessä ei kuitenkaan ole ollut pyrkimys muuttaa praxeologista teoriaa, vaan täydentää sitä biologisilla ja historiallisilla faktoilla.
Toisaalta pyrittiin vertailemaan kansojen keskimääräisiä älykkyystasoja ja toisaalta pyrittiin nimeämään nimiä eli ketkä yksilöt ja suvut todellisuudessa johtavat valtaeliittiä. Samalla kuitenkin myönnettin, ettei kyse ole praxeologian varmuustasoa olevasta tiedosta, vaan epävarmoihin luonnontieteellisiin tutkimuksiin ja historiallisiin lähteisiin perustuvista teorioista.
PARADIGMOJEN SOTA JA RADIKAALI ITÄVALTALAINEN KOULUKUNTA
Tiede ei ole monoliittinen yksi totuus, vaan tieteessä on monenlaisia koulukuntia. Niillä on erilaisia lähestymis- ja tutkimustapoja. Joskus niillä on jopa täysin erilaisia johtopäätöksiä.
Varsinkin ihmistieteissä toisistaan suuresti poikkeavat koulukunnat ovat yleisiä. Esimerkiksi psykologiassa on mm. freudilainen ja skinneriläinen koulukunta. Taloustieteessä on puolestaan mm. keynesiläinen ja chicagolainen koulukunta.
Välillä tieteellisten lähestymis- ja tutkimustapojen erot ovat niin suuret, että puhutaan paradigmoista eli hyvin erilaisista tavoista hahmottaa koko maailmaa aina filosofiasta luonnontieteisiin. Tunnetuin paradigmoista on varmasti Marxilainen paradigma. Vähemmän tunnettua on, että erityisesti taloustieteessä sen haastoi Itävaltalainen koulukunta.
Itävaltalainen koulukunta sai nimensä siitä, että sen perustaja ja ensimmäiset kehittäjät olivat itävaltalaisia. Myöhemmin Itävaltalaisen koulukunnan keskus siirtyi Amerikan Yhdysvaltoihin Mises-Instituuttiin. Siellä koulukuntaa kehitettiin yhä laajemmaksi Murray Rothbardin ja Hans-Hermann Hoppen toimesta yhdistämällä se kiinteästi filosofian rationalistiseen ja aprioristiseen koulukuntaan. Syntyi ns. radikaali Itävaltalainen koulukunta, joka pyrki luomaan yhtenäisen rationalistiseen paradigman.
Radikaalin Itävaltalaisen maailmankuvan hahmottaminen on useille vaikeaa, koska se perustuu nykyään vähemmän esillä olevaan rationalistiseen paradigmaan. Se poikkeaa suuresti kahdesta paljon tunnetummasta paradigmasta: empirismi-positivismi ja historismi-postmodernismi.
Empiristinen maailmankuva on tällä hetkellä ns. valtaparadigma. Se perustuu pitkälle matematiikan ja teknologian korostamiselle. Empiristisen paradigman kuuluisin haastaja on historismi, joka kritisoi ylimatemaattista tiedettä ja teknokraattista yhteiskuntaa.
Nykyään on siis olemassa neljä suurta paradigmaa:
Rationalistinen Empiristinen Historistinen Marxilainen
Seuraavassa pyritään esittämään radikaalin rationalistisen paradigman pääpiirteet rinnastamalla se muihin paradigmoihin.
RELATIVISMI VS. RATIONALISMI Historian aamunkoitosta asti kaksi maailmankuvaa on taistellut keskenään: tunne ja järki, relativismi ja rationalismi. Relativismin mukaan kaikki on suhteellista. Ei ole mitään yleispäteviä kriteereitä siitä mikä on totta ja mikä ei. Kaikki riippuu yksilöstä itsestään, hänen tunteistaan ja mielipiteistään. Alunperin relativismi esiintyi mystiikkana, nykyään sen moderni versio on postmodernismi. Selkeimmin tämä näkyy esimerkiksi absurdina taiteena.
Rationalismi on relativismin vastakohta. Rationalismin mukaan on olemassa yleispäteviä kriteereitä sille mikä on totta ja mikä ei. Rationalismi korostaa järjen käyttöä ja se perustuu logiikan ja matematiikan lainalaisuuksille. Länsimainen ajattelu perustuu rationalismille.
EMPIRISMI VS. RATIONALISMI Jo muinaisen antiikin aikoina rationalismi sai haastajakseen empirismin. Empirismi kyllä hyväksyi järjen käytön, mutta korostaa tiedon relativistista luonnetta.
Taistelua on käyty erityisesti kokemuksen ja järjen suhteesta. Empirismi korostaa kokemuksen merkitystä. Ääriesimerkki empirismistä on Lockelaisuus, jossa mieli nähdään eräänlaisena tyhjänä tauluna (tabula rasa), johon kokemus piirtää tapahtumat.
Rationalismi puolestaan korostaa järjen merkitystä. Aistihavaintoja pidetään tärkeinä, mutta korostetaan niiden tapahtuvan aprioristisesti eli järjen ja sen logiikan alaisuudessa.
  ЧТО ПРОИСХОДИТ ВО ВЗРОСЛОЙ ЖИЗНИ? Если вы все еще «неправильно» связаны с матерью, вы избегаете отделения и независимого взрослого существования...  Что будет с Землей, если ось ее сместится на 6666 км? Что будет с Землей? - задался я вопросом...  ЧТО ТАКОЕ УВЕРЕННОЕ ПОВЕДЕНИЕ В МЕЖЛИЧНОСТНЫХ ОТНОШЕНИЯХ? Исторически существует три основных модели различий, существующих между...  ЧТО И КАК ПИСАЛИ О МОДЕ В ЖУРНАЛАХ НАЧАЛА XX ВЕКА Первый номер журнала «Аполлон» за 1909 г. начинался, по сути, с программного заявления редакции журнала... Не нашли то, что искали? Воспользуйтесь поиском гугл на сайте:
|