|
|
Praxeologia on apodiktista eli varmaaAjatellakseen ja toimiakseen yksilön on sovellettava sekä ajattelun että toiminnan lakeja. Nämä lait ovat ehdottomia eikä niitä siten voi testata. Ei voi testata voiko lause saman aikaisesti olla totta ja epätotta, eikä myöskään ole mahdollista testata voiko päämäärähakuisuutensa kiistävä yksilö olla päämäärätön.
Ajattelun ja toiminnan lait ovat varmempia kuin luonnontieteiden lait. Esimerkiksi jos hyppäät katolta, niin putoat maahan. Tämä on luonnontieteellisiin havaintokokeisiin perustuva päätelmä ja ennustus. Se ei kuitenkaan ole samalla tavalla ehdoton kuin ajattelun ja toiminnan lakeihin perustuvat päätelmät ja ennustukset. Periaatteessahan painovoima voisi kumoutua, mutta kukaan päämäärähakuinen yksilö ei voi edes hetkellisesti kumota ajattelun ja toiminnan lainalaisuuksia.
Praxeologiset väitteet ovat siis apodiktisia eli välttämättä tosia. Usein empiristit saattavat haukkua praxeologeja hyödyttömiksi nojatuolitiedemiehiksi. Tämä ei kuitenkaan praxeologeja hätkäytä, vaan päinvastoin he mielellään toteavat praxeologian muistuttavan Euklidista geometriaa, jossa aksiomaattisista premisseistä voidaan loogisesti johtaa teoreemia. Vaikka sekä geometria että praxeologia voivat syntyä nojatuolimietinnöissä, niin siitä ei toki seuraa, että ne olisivat hyödyttömiä. Päinvastoin, sillä länsimainen tiede ja sivilisaatio nimenomaan perustuu logiikan, aritmetiikan, geometrian ja praxeologian lainalaisuuksiin.
Praxeologia on axiomaattis-deduktiivista Radikaalin rationalismin perusajatus on, että päämärähakuisuuden axioomasta voidaan aukottomasti päätellä eli dedusoida ihmistieteiden (esim. filosofia, taloustiede, valtiotiede, sosiologia, historia) perusteet ja lainalaisuudet. Tässä kunnianhimoisuudessaan apriorismi on vertaansa vailla. Se uskoo voivansa dedusoida ihmistieteiden pääpiirteet samantapaisesti kuin logiikan, matematiikan ja geometrian.
Ihmistieteiden osalta radikaali rationalismi siis poikkeaa kategorisesti sen kahdesta kilpailevasta paradigmaattisesta maailmankuvasta: empirismistä ja historismista. Empirismi on aina epävarma, hajanainen ja jatkuvassa muutostilassa ja postmodernistinen relativismi on vielä epävarmempi pitäen lähes kaikkea vain mielipiteinä.
Rationalismi on puolestaan ehdottoman varman ja muuttumattoman suursysteemin rakentaja. Tämän takia itävaltalaisen koulukunnan kuuluisa edustaja Murray Rothbard kirjoitti suurteoksensa Man, Economy and State, jossa hän pyrki päämäärähakuisen toiminnan aksioomasta (action axiom) dedusoimaan koko taloustieteen ja myöhemmin jatkoi dedusointia vielä poliittiseen tieteeseen teoksessaan Power and Market. Nykyään molemmat teokset julkaistaan yhdessä.
Rationalismilla on siis kaksi suurta tutkimuskohdetta. Toisaalta tutkimuskohteena on ajattelu ja sen lait eli esim. logiikka ja geometria. Toisaalta tutkimuskohteena on toiminta ja sen lait eli praxeologia.
Praxeologinen dedusointi Miten sitten praxeologiasta eli toiminnan axioomasta voidaan dedusoida useiden ihmistieteiden perusteet ja lait? Ratkaisun keksi Itävaltalaisen koulukunnan perustajan Carl Mengerin tutkimusten pohjalta Ludwig von Mises, joka huomasi päämärähakuisen toiminnan sisältävän monenlaisia ehdottomia osatekijöitä ja niiden vaiheita. Näitä ovat päämäärä (end/goal), arvojärjestysasteikko (ordinal value scale), arvo (value), keino (means), syy-seuraussuhde (kausaliteetti), vaiheittaisuus (time consuming sequence), vaihtoehtokustannus (opportunity cost) sekä voitto ja tappio (profit&loss).
DEDUSOIDAAN TALOUSTIEDE Ludwig von Mises huomasi, että perinteiset taloustieteen lait seuraavat näiden toiminnan osatekijöiden yhdistelystä. Taloustieteen kulmakivi, vähenevän rajahyödyn laki seuraa yksinkertaisesti siitä, että yksilö arvostaa lisääntyviä hyödykeyksiköitä vähenevästi, koska jokainen uusi käyttöön saatava hyödykeyksikkö voi palvella vain arvojärjestysasteikossa alempana olevaa tarvetta. Tästä puolestaan voidaan päätellä tarjonnan laki sekä sen peilikuva kysynnän laki, jotka yhdessä muodostavat kysynnän ja tarjonnan lain, joka puolestaan on monien taloustieteen teorioiden, kuten rahanmääräteorian pohjana.
Yhdistämällä toiminnan aksiooma muutamiin realistisiin olettamuksiin eli postulaatteihin, kuten vaihdannan välineen (raha) olomassaoloon sekä siihen, että useimmille vapaa-aika on miellyttävämpää kuin työ, niin saadaan dedusoitua esim. hinta-, raha- ja pääomateorioiden perustat.
Rationalistisen paradigman mukaisesta praxeologisesta deduktiosta seuraa siis käytännössä Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteen perusta. Se on siis vain yksi osa rationalistista paradigmaa, joka peruslait dedusoidaan praxeologisesti. Näitä peruslakeja sitten sovelletaan tutkittaessa käytännön taloudellisia ilmiöitä, kuten rahaa, vaihdantaa ja hintoja.
DEDUSOIDAAN VALTIOTIEDE Praxeologian kehittäjä Ludwig von Mises totesi, että praxeologiaa voidaan käyttää taloustieteen ohella myös muissa ihmistieteissä. Hänen oppilaansa Murray Rothbard sovelsi praxeologiaa valtiotieteeseen oivaltamalla, että talous- ja valtiotiede ovat ikään kuin peilikuvia. Siinä kun taloustiede perustuu yksilön omaan vapaaehtoiseen toimintaan, niin valtiotiede perustuu ihmisten pakottamiseen valtion tuomio- ja pakkovallan monopolilla.
Kirjassaan Power and Market Rothbard jakoi valtion hyökkäävän väkivallan kolmeen: autistinen interventio estää yksilöä hallitsemasta kehoaan (esim. orjuus), binäärinen interventio ottaa yksilöltä pois tämän omaisuutta (esim. takavarikko) ja triangulaarinen interventio rajoittaa kahden yksilön vaihdantaa ja kilpailua (esim. monopolit ja kartellit).
Valtion monopolistisella tuomio- ja pakkovallalla on taipumus keskittää yhä enemmän valtaa itselleen. Tämä valtion keskittämisprosessi on väistämätön praxeologinen seuraus sekä klassisesta kartelliteoriasta että siitä, että näkymätön käsi toimii politiikassa käänteisesti vaikeuttaen ja estäen valtion sääntelyiden onnistumista. Tällöin valtion on korjattava tilannetta lisäämällä entisestään sääntelyitä ja kierre on valmis. Käytännössä tämä käänteinen näkymätön käsi johtaa ensin kartellitalouteen ja sitä puolustavaan poliisivaltioon. Sitten kierre laajenee kansainväliseksi, johtaen yhä suurempiin valtioyksiköihin eli liittovaltio- ja maailmanvaltiokehitykseen.
Praxeologisesti dedusoiden sekä von Mises että Rothbard siis näkivät valtion hyvin vaarallisena organisaationa. Varsinkin Rothbard korosti valtiota oikeusvallan monopolina ja pakkovaltana, jonka tietyt rikkaat ja vaikutusvaltaiset eturyhmät olivat kehittäneet suojellakseen omia monopolejaan ja kartellejaan. Kaiken lisäksi näillä kartelleilla on taipumus jatkuvasti laajeta käänteisen näkymättömän käden ohjauksessa, jolloin sekä valta että varallisuus keskittyy valtaeliitin käsiin.
Valtiotieteestä dedusoidaan kultainen Sveitsin malli Ainoa keino rajoittaa valtion kehittymistä poliisi- ja sotavaltioksi on hajauttaa mahdollisimman paljon valtaa paikallistasolle ja yksilöille itselleen. Tämä tapahtuu käytännössä ns. Sveitsin mallia noudattamalla. Tosin sekään ei riitä, jos joillakin pankeilla on oikeus luoda tyhjästä ns. korttitalotilirahaa. Tällöin käytännössä annetaan yksittäisille yrityksille oma ”rahanpainokone”, jolla ne sekä kartellisoivat markkinat että ostavat median ja poliitikot.
USA/FED/$ ja EU/ECB/? nähdäänkin pankkiirien äärimmäisen haitallisina vallan keskittämisprojekteina, jolla ne estävät todellisen raha-, pankki- ja yrityskilpailun synnyttäen näin romahdusalttiin kartelli- ja riistotalouden. Raha- ja valtioliitot nähdään siis pankkien ja niiden hallitsemien globalistien suuryrityksien yrityksenä luoda itselleen sekä laajempia kartelleja että pankki- ja yritystukiautomaatteja.
Nato puolestaan nähdään pankkiirien johtamien raha-, talous- ja valtioliittojen (USA, EU) käsikassarana, jonka tehtävänä on tuhota nykyisen pankkijohtoisen kartellitalouden merkittävimmät vastustajat. Esimerkiksi Irakin ja Libyan sodat nähdään pankkien yrityksenä tuhota öljyvaltioita, jotka pyrkivät irti pankkikartellin petrodollarijärjestelmästä.
Sveitsin malli voi siis toimia vain, jos samalla turvataan raha- ja pankkivapaus eli toisaalta valuuttojen luonnin ja kilpailun vapaus ja toisaalta täysvarantopankkien toiminta. Itävaltalaisen koulukunnan tutkijat ovatkin korostaneet täysvarantopankkien, kullan ja bitcoinin laajan käytön olevan vapauden edellytys.
Perinteinen Sveitsin malli on kätevä esimerkki vallan hajauttamisesta kahdellakin tavalla. Toisaalta valta on perinteisesti hajautettu korostamalla sekä kullan käyttöä että varovaista pankkitoimintaa, jossa pankit pitävät suuria varantoja ja välttävät suuria riskejä. Toisaalta valta on perinteisesti hajautettu paikallisille kantoneille ja niiden ihmisille mm. suorilla kansanäänestyksillä.
DEDUSOIDAAN ETIIKKA Radikaalin Itävaltalaisen koulukunnan kehittämä rationalistinen paradigma ja sen harjoittama praxeologinen dedusointi ei kuitenkaan pysähtynyt talous- ja valtiotieteeseen, vaan jatkoi etiikkaan.
Murray Rothbardin oppilas saksalainen filosofi Hans-Hermann Hoppe on saanut koulutuksensa kuuluisan Frankfurtin kriittisen koulukunnan keskeisen edustajan Jurgen Habermasin alaisuudessa. Hoppe kiinnitti huomiota praxeologian samankaltaisuuteen sekä Kriittisen teorian joidenkin osa-alueiden että myös kuuluisan filosofin ja matemaatikon Paul Lorenzenin ajatuksien kanssa.
Kirjassaan Praxeology and Economic Science Hoppe laajensi itävaltalaista paradigmaa oivaltamalla, että praxeologia on myös avain etiikkaan ja sen ikiaikaiseen on-pitäisi (is-ought) ongelmaan. Yhdistämällä niukkuuteen perustuvan praxeologian Habermasin kommunikaatiotoimintateoriaan Hoppe päätyi argumentaatio-aksioomaan, joka edellyttää omistusoikeutta omaan kehoonsa. Kukaan ei voi edes kiistää yksityisen omistusoikeuden perusperiaatetta, koska jo argumentointi sitä vastaan edellyttää argumentoijan yksityistä omistusoikeutta itseensä.
Etiikasta dedusoidaan itsemääräämisoikeus Aktiivisesta toiminnan aksioomasta (action axiom) siis seuraa interaktiivinen argumentaatio-aksiooma (argumentation axiom), josta puolestaan seuraa ensimmäisen omistajan periaate, josta seuraa sopimusvapaus, joka puolestaan on vapaan yhteiskunnan perusta.
Sinänsä Hoppen johtopäätös ei ollut vallankumouksellinen. Länsimaisessa ajattelussa on usein pidetty itsestään selvänä, että yksilöllä on oikeus määrätä omasta kehostaan eli hänellä on itsemääräämisoikeus kehoonsa. Vallankumouksellista oli nimenomaan perustelutapa eli osoittaa itsemääräämisoikeuden argumentatiivisen perustan olevan praxeologiassa.
Hoppe korosti toiminnan ja argumentaation axioomien olevan kuin kolikon kaksi puolta, koska kumpikin perustuu niukkuuden kiistämättömyyteen. Toiminnan axiooma on perustavanlaatuisempi siinä mielessä, että se edellyttää vain yhtä yksilöä, kun taas argumentaatio-axiooma edellyttää useampaa interaktiivista ihmistä. Toisaalta taas argumentaatio-axiooma on perustavanlaatuisempi siinä mielessä, että se on kaiken argumentatiivisen toiminnan ja oikeutuksen perusta.
Etiikasta dedusoidaan luonnollinen järjestys Hoppe korostaa praxeologisen systeemin aina filosofiasta etiikkaan olevan loogisen luonnollinen, koska se perustuu luonnolliseen järjestykseen (Natural order), joka puolestaan perustuu niukkuuteen ja konfliktien välttämiseen. Toiminnan ja argumentaation axioomat ovatkin hyvin maalaisjärjen mukaisia.
Ilman niukkuutta ei tarvitsisi tehdä mitään, koska saisimme automaattisesti kaiken haluamamme aivan kuin nirvanassa. Niukkuus on yksilön perusongelma, jonka lieventämiseksi kaikkien yksilöiden on kirjaimellisesti työskenneltävä päämäärähakuisesti. Niukkuus on myös yhteisön perusongelma, koska konfliktien estämiseksi niukoille resursseille on jaettava omistusoikeudet.
Etiikasta dedusoidaan propertaristinen voluntarismi Yksityiset omistusoikeudet ovat loogisen luonnollisia, koska kaikessa käytöksessämme lähdemme jo liikkeelle siitä, että meillä on omistusoikeus itseemme. Tällöin on myös loogisen luonnollista, että omistamattoman luontokappaleen (esim. maa-alue, marjoja, puu) saa omistukseensa se, joka sen ensimmäisenä itselleen haltuunsa ottaa. Tällöinhän yksilö vain käyttää omaa kehoaan rajoittamatta kenenkään muun oikeutta käyttää kehoaan. Kaikki muut tavat jakaa omistusoikeuksia johtavat väistämättä konfliktiin.
Samoin on loogisen luonnollista, että voimme itse päättää kehomme ja luonnosta hankkimiemme kappaleitten käytöstä esimerkiksi muokkaamalla jokin rakennelma (esim. rakentaa talo) tai vaihtaa niitä tai pelkkää työvoimaamme toisten omistuksissa oleviin luontokappaleisiin, tehtyihin rakennelmiin tai vaihdannan välineisiin (raha). Tästä seuraa loogisesti sopimusvapaus, josta puolestaan seuraa vapaaehtoinen vaihdantatalous, hintajärjestelmä ja työnjakoon perustuva sopimusyhteiskunta. Tämä mahdollistaa korkean elintason ja sivistyksen eli sivilisaation.
DEDUSOIDAAN SOSIOLOGIA Rothbard ja Hoppe laajensivat radikaalia rationalistista paradigmaa entisestään kehittämällä praxeologisen sosiologian. Praxeologinen sosiologia lähtee siitä metodologisen individualismin mukaisesta havainnosta, ettei valtio ole ajatteleva olento, vaan koostuu monista päämäärähakuisista yksilöistä (poliitikot, byrokraatit), joiden toiminta on aina praxeologisten lakien alainen.
Praxeologiset lait estävät valtion poliitikkoja ja byrokraatteja eli ns. valtiokoneistoa aikaansaamasta ihmeitä. Praxeologisesta talous- ja valtiotieteestä seuraa, että valtiolla on jatkuva taipumus synnyttää monopoleja ja kartelleja. Lisäksi praxeologisesta etiikasta seuraa, että monopoleja ja kartelleja luomalla valtiokoneisto syyllistyy hyökkäävään väkivaltaan kansalaisia kohtaan. Nämä praxeologiset lainalaisuudet muodostavat ehdottomat raamit, jonka sosiologisen tutkimuksen on aina otettava huomioon.
Praxeologisen sosiologian luonnoton eliitti Praxeologian metodologisesta individualismista seuraa, että yksilöistä koostuva valtiokoneisto on mahdollista kaapata eli saada palvelemaan joidenkin yksilöiden omia etuja. Syntyy valtaeliitti, joka pystyy hyödyntämään valtion väkivaltamonopolia.
Poliittinen prosessi suosii häikäilemättömimpiä yksilöitä, jotka pyrkivät hyötymään valtion autistisesta (esim. orjuus), binäärisestä (esim. verotus) ja triangulaarisesta (monopolit ja kartellit) interventiosta. Poliittinen prosessi siis suosii orjuuttajia, varkaita ja huijareita. Syntyy luonnoton eliitti.
Metodologisesta individualismista kuitenkin myös seuraa, että jokaisella yksilöillä on omat mielipiteet ja intressit, joita valtio ei voi suoraan määrätä. Yleinen mielipide estää valtiokoneistoa (poliitikkoja ja byrokraatteja) ja luonnollista eliittiä toimimasta pitkällä tähtäimellä tavalla, jota kansalaisten yleinen mielipide pitää täysin vääränä. Tämän vuoksi valtaeliitin on huijattava ja valehdeltava kansalle. Valtaeliitti suosii yksilöitä, jotka ovat tehokkaita huijareita ja valehtelijoita. Yleensä paras valehtelija on sellainen, joka uskoo omat valheensa ja pystyy omaamaan jopa ristiriitaisia mielipiteitä.
Lisäksi praxeologisen käänteisen näkymättömän käden takia valtiolla on automaattinen taipumus tukea luonnottoman eliitin kehittymistä ja vallan kasaamista sille. Valtio ja luonnoton eliitti kehittyvät käsi kädessä ja tukevat toisiaan luoden valtakartellin valtiokoneiston ja luonnottoman eliitin välille.
Valtiokoneisto ei olisi voinut syntyä ilman luonnotonta eliittiä, mutta periaatteessa valtiokoneisto voisi kuitenkin jatkaa toimintaansa poliitikkojen ja byrokraattien valtiokoneistona ilman luonnotonta eliittiä. Historiallisesti katsottuna luonnoton eliitti on ensisijainen, mutta vallaltaan valtio on kuitenkin ensisijainen. Käytännössä kyse on kuitenkin symbioottisesta suhteesta. Molemmilla on yhteinen intressi ja praxeologinen taipumus pyrkiä pienentämään valtakartellin ulkoisia ja sisäisiä uhkia.
Politiikassa valtaan siis nousee hyökkäävän aggressiivinen salaa juonitteleva luonnoton huijarieliitti, joka käyttää valtion monopolistista väkivaltakoneistoa omien kartelliensa suojelemiseen. Rothbardin ja Hoppen mukaan tärkein kartelleista on pankkikartelli, joka hallitsee tilirahan luontia eli ns. rahakonetta. Sen avulla luonnoton eliitti saa valtavat resurssit, joilla se voi kirjaimellisesti ostaa poliitikkoja ja byrokraatteja, manipuloida yleistä mielipidettä ja lahjoa pahimmat vastustajat liittolaisiksi. Vähitellen luonnollisesta järjestyksestä syntyy luonnoton järjestys. (Natural order into Unnatural order.)
Praxeologisen sosiologian luonnoton järjestys Valtavista resursseistaan huolimatta luonnottomalla eliitillä on aina kaksi luonnollista perusuhkaa: ulkoinen ja sisäinen. Valtakartellin ulkoinen uhka on kansalaisten yleisen mielipiteen kääntyminen sitä vastaan. Tämä johtuu siitä, että monopolistisen valtion ylläpitämä pankkikartelli aina syrjii joitakin ihmisiä ja yrityksiä. Lisäksi praxeologian mukaan monopolit ja kartellit tulevat väistämättä synnyttämään yhä vakavampia taloudellisia kriisejä, jotka entisestään tulevat lisäämään kansalaisissa pankkikartellin vastustusta.
Valtakartellilla on praxeologinen taipumus heikentää kansalaisten taholta tulevaa uhkaa kartellisoimalla koulutus (peruskoulutus, tutkintosäädökset, pääsykokeet) ja valtamedia (taajuusluvat, sensuuri, keskittyminen).
Lisäksi valtakartelli suosii rationalistisen paradigman kilpailijoita empirismiä ja postmodernismia, jotka suhtautuvat valtakartelliin vähemmän kritisoivasti tai jopa suosivasti. Näin valtakartellin johtaman koulutuksen sekä ylikansallisen valtamedian johtamalla aivopesulla käännetään kulttuuri päälaelleen luonnottomaksi.
Valtiosta riippumatonta ydinperhettä heikennetään mm. kulttuurimarxismilla yllyttämällä vastakkain sukupuolet (feminismi), sukupolvet (kapinallinen nuorisokulttuuri), luokat (vero- ja tukiaiskiistat), kansanosat (vähemmistöt vs. enemmistö) ja kulttuurit (monikulttuurisuus). Samalla heikennetään ydinperheen luonnollisia jatkumoita, kuten sukuja, paikallisyhteisöjä, kansoja, rotuja sekä näitä luonnollisia yhteisöjä palvelevia uskonnollisia yhteisöjä, paikallisia vapaaehtoisia suojeluskuntia, ammattiliittoja ja sukuyrityksiä.
Näin kansalaisia vähitellen atomisoidaan toisaalta valtion avuttomiksi holhokeiksi ja toisaalta ylikansallisten yritysten kuluttaja-automaateiksi. Ne joihin aivopesu ei riittävästi vaikuta leimataan mielisairaiksi tai itsekkäiksi moraalisiksi hirviöiksi, jotka ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti eristettävä. Itsepäisimpiä vastustajia mustamaalataan valtamediassa, uhataan vihapuhelainsäädännöllä tai demonisoidaan terrorismin tai vihollisvaltion tukijoiksi. Valtio muuttuu holhous- ja poliisivaltioksi, joka ensisijaisesti puolustaa valtaeliitin etuja.
Valtakartellin sisäinen uhka Valtakartellilla on ulkoisen uhan lisäksi vieläkin vakavampi uhka, nimittäin sisäinen uhka eli kartellin jäsenten keskinäinen kilpailu. Praxeologisen kartelliteorian näkökulmasta se on väistämätön. Varsinkin talous- ja poliittisten kriisien aikaan valtaeliitin sisällä tulee taistelua kartellivallan johtamisesta ja jakamisesta.
Praxeologisesti kartellit ovat aina epävakaita, koska jokaisella kartellin jäsenellä on motiivi pettää eli salaa nostaa hintojaan/etujaan tai huonontaa palveluitaan ja silti nauttia kartellin suojelusta kilpailua vastaan. Tätä ongelmaa kartelli pyrkii välttämään tuhoamalla kartellin pettäjiä (esim. öljymarkkinoilla Irak, Libya, Syyria, Iran) muiden ylläpitäessä hintoja markkinatasoa korkeammalla.
Tämä kuitenkin lisää kartelliin pyrkivien määrää entisestään ja tekee kartellin ulkopuolelle jätetyille entistä houkuttelevammaksi yrittää rikkoa kartelli. Markkinoille saapuu jokin uusi yrittäjä (esim. monopolejaan vähentävä valtio, kuten Kiina) tai sitten markkinoilla kehitetään jokin uusi kilpaileva tuote (esim. lankapuhelinkartelli vs. kännykkä).
Maailmanhistoria on eräänlaista kilpajuoksua markkinoiden ja kartellien välillä. Yritysten ja valtioiden välinen kilpailu uhkaa hajottaa kartellit ja siksi eliitti pyrkii suojelemaan itseään kilpailulta laajentamalla kartellia synnyttämällä ylikansallisia valtioita ja lopulta maailmanvaltion.
Valtakartellille ulkoisen ja sisäisen uhkan torjuminen on demokratiassa helppoa, koska ensinnäkin valtakartellin valta on helppo piilottaa ostetuilla tai manipuloiduilla poliitikoilla ja toiseksi voimakkaimmat eturyhmät on helppo lahjoa valtion tukiaisilla ja kartellioikeuksilla. Lahjonta on helppoa, koska lahjusrahat voidaan joko tehdä tyhjästä tai sitten ottaa joko lahjottujen toisesta taskusta tai tulevilta sukupolvilta valtiota velkaannuttamalla.
Valtakartellin ei tarvitse juurikaan huolehtia toimintansa seurauksista, koska ensinnäkin sen vastuu on hyvin piilotettu kansalaisilta ja toiseksi talouskriiseillä on pitkällä tähtäimellä taipumus vain lisätä valtion ja luonnollisen eliitin valtaa ja vaurautta. Jokaisen talouskriisin aikana valtaeliitti vain vetoaa tarpeeseen saada lisää valtaa. Kansalaisia hämätään keskittymällä talouskriisin syiden sijasta oireihin.
PRAXEOLOGINEN HISTORIA Murray Rothbard oivalsi, että talous- ja poliittisen tieteen ehdottomat lainalaisuudet vaikuttavat maailmanhistorian tapahtumiin luoden niille eräänlaiset raamit ja tapahtumaketjuille vaihtoehtoiset polut, joita pitkin historian on edettävä.
  Что делает отдел по эксплуатации и сопровождению ИС? Отвечает за сохранность данных (расписания копирования, копирование и пр.)...  Система охраняемых территорий в США Изучение особо охраняемых природных территорий(ООПТ) США представляет особый интерес по многим причинам...  Что вызывает тренды на фондовых и товарных рынках Объяснение теории грузового поезда Первые 17 лет моих рыночных исследований сводились к попыткам вычислить, когда этот...  ЧТО ПРОИСХОДИТ ВО ВЗРОСЛОЙ ЖИЗНИ? Если вы все еще «неправильно» связаны с матерью, вы избегаете отделения и независимого взрослого существования... Не нашли то, что искали? Воспользуйтесь поиском гугл на сайте:
|